Australia, Sydney, lentokenttä klo n. 19.00 seuraavaan lentoon aikaan 12 tuntia. Onneksi aina löytyy netti. Juttelimme Titi-mummon kanssa tovin ja kerroin että kaikki on hyvin, etsin vain yöpaikkaa Whangarei ninimestä kaupungista. Illalla söin älyttämän mätön Mc Donals pöperöä että saisin unen päästä kiinni. Oli muuten ekä mäkkärimättö kokoreissulla. Mäkkärin penkit olivat todella pehmeät joten tein sinne pienen pesän, vieressäni oli Saksalainen tyttö joka teki samoin. Kello 23.00 tuli ukkeli sanomaan ettei tässä saa nukkua. Lähdimme tytön kanssa vähän matkan päähän jossa loput lentoasemalla yöpyvät olivat. Yksi mies kommentoi että meidän nukkuminen mäkkärin penkillä näytti todella mukavalta verrattuna penkkeihin joissa joiduimme nukkumaan. Kokeilin vääntelehtiä tovin penkillä ja sitten luovutin ja menin kovalle kivilattialle makuupussin kanssa nukkumaan. Juuri kun olin päässyt uneen virkailija tuli kysymään lentolippuja ja passia. Hyvä unisena tyyppinä sain uudestaan unen päästä kiinni pipo päässä ja elasinit korvissa. 04.30 ylös, suihkuun, sisään kirjautuminen, pieni aamupala. Juttelua netissä, majapaikan ja sukelluspaikkojen katsomista. Koneeseen 06.45. Paikka 6a oli ikkunapaikka, vieressä oli tyhjä paikka ja 6c paikalla istui tumma iso mies joka ei puhunut sanaakaan. Nukuin ensimmäiset 2 tuntia kunnes oli pienen ruokailun paikka. Sen jälkeen katsoin elokuvan Steve Jobs. No jooo, olihan se elokuva. jne. Kone laskeutui Aucklandiin joskus 14.00 jälkeen. Kamat kyytiin ja suoraan bussiin kohti Aucklandin keskustaa, sieltä lippu kohti Whangareitä bussilla joka lähti sopivasti klo 16.00. Matka oli todella kaunis.Olin kuitenkin vielä väsynyt huonosta yöstä lentokentällä että en koko aikaa jaksanut katsella maisemia. Mutta kun jaksoin minulle kävi sääliksi Suomalaisia lehmiä. Täällä lehmien laitumet ovat paremmat kuin Etelä-Suomen laskettelu rinteet. Ylhäällä saakka jyrkkää pudotusta keskellä pieni tasanne ja sitten loppu pudotus. Paikallisilla lehmitllä oli varmasti omat aika-ajot sille että kuka oli nopeimmin alhaalla. Itsekkin olisin ollut onnellinen ravatessani noita mantuja lehmänä. Laaksoja, vihreää, kaunista, vuoria, mutkasia teitä, tuli mieleen Highway -1. Menimme ylös ja sitten alas. Ja väärällä puolella tietä. Saavuin Whangarei kaupunkiin 18.30 aikoihin ja soitin Hostellin omistajalle että tulee hakemaan minut asemalta. Peter oli miehen nimi, hän luuli minua nimen perusteella Japanilaiseksi. Tilanne korjattiin samantien. Hostelli oli hänen ja hänen vaimonsa koti jonka yhteyteen oli sijoitettu hostelli. Se oli täynnä Saksalisia. Hitto niitä oli miljoona. Ja niitä tuli kokoajan lisää. Nyt jos koskaan olisi hyvä hetki valloitta Saksa koska kaikki sen nuoret ovat Uudessa Seelannissa. Nukuin 4 hengen huoneessa jossa kaikki mutta olivat Saksalaisia. Illalla kerroin Peterille tahtoisin sukeltaa huomenna, Peter hoisi homman. Mukaan lähti tyttö Irlannista joka nimeä en oppinut millään, hän sai nimen Emergency. Kirjoittelin illalla blogia ja tyhjensin muistikortteja sukellusta varten ja kuuntelin Saksalaisten höpinöitä. Aamulla meitä tultiin hakemaan hostellista kello 7.20 ja koko matkan Tututakaan jossa Poor Knights saa saakka kuski puhuin puista, kiiveistä, avokaadoista, palmuista jne. Hän oli jonkun tutkimuslaitoksen työntekijä joka tarkasti kaupungista ulos lähtevät kiivit ja muuta hedelmät. Tekstiä riitti. Nukuin välillä. Kyytiin otettiin matkalta Minna Tampereelta eli SUOMALAINEN. Juma eka rinkkaava suomalainen. Minna oli matkalla pyöränsä kanssa. Hänen suunnitelma oli ajaa koko maa läpi pyörällä. Melkoinen suunnitelma. Pääsimme Tututaka-nimiseen kaupunkiin. Divingkeskus sijaitsi satamassa monien muiden alusten seassa. Poor Knights-niminen saarirykelmä johon olimme menossa sukeltamaan sai nimensä tarun mukaan jossa Kapteeni Koukku oli purjetinut saarien ohiste pydähtymättä saarille mutta saaret näyttivät siltä kun ritari nukkuisi lattialla, joten se sai nimekseen Poor Knights. Oli toinenkin taru mistä nimi olisi peräisin mutta en muista.
Kamat kasaan ja alukseen. Siellä olikin sitten kansallisuuksien seka melska. Tutustui kaveriin Italiasta joka oli juuri tullut Fidji-saarilta ja valitteli kuinka kylmää paikallinen meri oli. Hän oli käynyt suomessa ja vaikka missä. Sukellus oli 500 sukellus. Sukellus minun 13. Kävimme läpi formuloiden nykytilan ja sauna-kylmävesi yhdistelmän. Poor Knights- saaret ovat luonnonsuojelu kohteita, niissä elää eläimiä joita ei löydy mistään muualta maailmasta. Ne on vähän niiku jumissa. Se mikä oli mielenkiintoista oli kalojen suhtautuminen sukeltajiin. Hawajille kalat lähtivät karkuun mutta täällä ne tulivat tarkastamaan että kukas hitto sinä olet ja mitä ihmettä sinä teet minun reviirillä. Syy löytyi siitä että näitä kaloja ei pyydystetä. Hawajin kalat pelkäävät ihmisiä kalastuksen takia. Näin elämäni toisen hain nukkumassa omassa rauhassa kielekkeen alla.
Kummatkin sukellukset olivat hyviä mutta luola jossa sukelsimme jäi enemmän mieleen.
Juttelimme jo matkalla Emergencyn kanssa että pitäs vuokrata auto jotta saamme maasta enemmän irti. Hostellilla asia tuli puheeksi uudestaan Itävaltalaisen Susien ja Saksalaisen Kathrinin kanssa. Päädyimme siihen tulokseen että vuokraamme auton neljästään seuraavan päivänä ja lähdemme Seven Glorious days-matkalle pohjoisosaan Uutta Seelantia. Porukka sai nimekseen Glorious 4. Kaikkia asia helpotti kovasti koska kellään ei ollut sen suurempia suunnitelmia tehtynä. Nukuimme yön hyvin ja seuraavan aamuna alkoi älytön auton etsiminen. Kaara löytyi läheltä Rent a Dent-nimisestä vuokraus firmasta. Kiltti täti antoi meille isoimman auton minkä siihen hintaan eli 440 dollaria, vapaat kilometrit, täysvakuutus pystyi saamaan. Se oli mazda, joku perhe malli. Täydellinen auto meille. Eimear oli ensimmäinen kuski koska hänellä oli hallussa vasemmalla puolella ajaminen. Siitä alkoi Glorious 4:n todella moninainen ja paljon hauskoja kokemuksia antava matka kohti Uuden Seelannin pohjoisinta kolkkaa eli Cape Reingaa.
Ensimmäinen pysähdys oli Whangarei putous ja kallioissa olevat luolat. Putous oli todella kaunis ja tietenkin piti päästä käymään vesipatsaan takapuolella kastumassa. Kuvia facessa. Täytyy sanoa että tällä hetkellä Uudessa Seelannissa ei ole muita turisteja kuin Google maps ( Japani-kiina ) ja Saksalaiset. Saksalaiset ovat vallanneet koko maan. Viimeisemässä Hostellissa 9 hengen huoneesta 7 oli Saksalaisia. Edellisestä Hostellissa koko asukas määrästä yli puolet oli Saksalaisia.
Ensimmäinen luola oli nimeltään Organ Cave, ja ajattelimme että seuraava olisi Borgan ja viimeinen Torgan mutta Ei. Tylsät Middle ja IVY. tai jotain. Ei siis huumoria luolien nimissä. Eka Organ oli pitkä ja märkä. Jouduimme ottamaan kengät pois melkein saman tien. Vesi oli ihanan kylmää ja kauniit loistemadot seitteineen ja hyönteisiä hukuttelevine valopisteinenn valaisivat luolan katon kuin tähtitaivas. Omalla kameralla oli mahdoton ottaa kuvia niistä mutta Kathrin sai hyviä otoksia. Vesi oli makeaa ja siellä jalkojen välissä meni välillä pitkiä luikeroita. Harmittomia ja todella herkkiä valolle. Ensimmäinen oli ehdottomasti haastavin luola niistä kolmesta. Toinen oli lyhyt. Kolmas haisi pissalle. Maisemat missä kävelimme oli kuin suoraan Taru Sormusten herrasta. Varsinkin luolat näytti kovasti sen kieron olion joka himoitsi sormusta, asuinpaikalta.
Susie Q:lla ja Kathrinillä oli otsalamput mukana joten minä ja Eimear seurasimme perässä. Luolissa ei ollut Saksalaisia lymyämässä, joten saimme olla rauhassa. Minulle ei ole niitä mitään vastaa, niitä vaan on niin pirun paljon että Saksalaisuus menettää mielenkiitoisuutensa. Vähän niin kun google maps jengi tai meillä Suomessa Venäläiset.
Kamat kasaan ja autoon. Seuraava kohde oli minulle aluksi vaikea ymmärtää. Se oli JULKINEN VESSA. Vessa jossa ihmiset käyvät tekemässä tarpeensa. Mitä ihmeellistä siinä voi olla. Mutta sitten kun saavuimme kaupunkiin nimeltä Kawakawa. Ymmärsin yskän Kuuluisa Itävaltalainen taitelija Friedensreich Hundertwasser oli viimeisenä teoksenaan rakentanut kaupunkiin hänen taiteelisen näkemyksensä mukaisen vessan. Miehille ja naisille omat puolet, kaunis suhva kadun toisella puolella josta suojatie johdatti ylväiden pylväiden ja lasi loiston lävitse itse vessoihin. Vessoissa vallitsi eriväristen lasipullojen ja purkkien väriloisto. Pienistä mosaikki paloista tehdyt seinät, kaarevat kulmat nurkissa. Jokainen tila ei erilainen tunnelmaltaan. Siellä pysty olemaan pöntöllä hyvinkin yhden Aku Ankan ajan, eikä tehnyt edes tiukkaa.
Hunderwasserin taideteoksia oli ulkona sitten enemmänkin. Facesta löytyy. Kamat kasaan ja matka jatkuu. Täytyy sanoa että lehmät ovat todellakin onnellisempia täällä kun Suomen mannuilla. Voi hitto noita maisemia missä ne kirmailevat. Ja lampaat myös.
Ylöspäin kohti Cape Reingaa. Tiet olivat todella mutkaisia välillä ja pienissä silloissa ei mahtunut menemään kuin yksi ajoneuvo kerrallaan. Mazda hyytyi aina pahoin ylämäissä. Mutta hyvin se jaksoi. Kohteessa. Aikaahan vierähti jonnin verran mutta perillä ollaan. Vasemmalla puolella on oikeastaan kiva ajaa. Risteykset ovat hankalimmat, mutta kun kaikki huutaa että Left Line niin se alkaa tarttua muistiin.
Cape Reinga, eipä parempaa maisemaa merelle ole sitten nähty. Maisema koostuu oikeastaan kolmesta eri näkökulmasta. Ensimmäinen on vasemmalla isot hiekkaduunit + valtoimenaan vellova meri, toinen pienen pieni majakka keskellä ja sen kummallakin puolella meri valtoimenaan ja vielä vasemmalla kaunein, levein rantapuokama kummallakin reinulla pienillä kallioilla höystetty. Kaunis ranta. Ja meren aaltoja äärettömiin. Kaunista. Meille kävi todella hyvä säkä. Jumalaton määrä Saksalaisia lähti juri ennen meitä hääräämästä majakan luota kun tulimme. Saimme olla siinä ihan rauhassa ja ottaa kuvia. Kun lähdimme Saksalaisia tuli lisää ja alkoi juuri sataa kaatamalla. Joten sää- jumalatkin olivat meidän puolella. Eikä edelleenkään minulla ole Saksalaisia vastaan mittään, niitä on vaan täällä ihan liikaa. Matkalla alaspäin pysähdyille juoksemaan isolle hiekkadyyneille. Parkkipaikalla nainen istui autossaan ja myi 15 dollarilla pieniä surffilautoja joilla pystyi laskemaan alas dyyniä. Ei kiitos. 15 dollaria, ei hemmetti. Toivottavasti hänellä oli toinenkin työpaikka. Jouduimme ylittämään pienen joen ennen dyyneille pääsyä. Ne eivät näyttäneet isoilta mutta kun aloit juosta niitä ylöspäin niin ne vain jatkuivat ja jatkuivat. Hiekkaa oli joka paikassa, eikä kova tuuli huipulla auttanut asiaa yhtää. Paljaisiin ihon kohtiin lentänyt hiekka sattui kovan tuulen takia. Otimme kuvan Glorious 4:stä ja takas autolle. Juuri sopivasti kun tulimme autolle alkoi taas sataa ja samalla näimme Saksalaisen tytön juoksevan pinkeissä pikineissä kastuvaan hiekkarinteeseen laudan kanssa. Ei tule onnistumaan. Jumalaton tuuli, märkä hiekka, pinkit pikiinit. Saksalaisen vaan tunnistaa vaikka heille ei edes puhu. Ajoimme alaspäin pieneen ihanaan kylään nimelt Ahipara, jossa yövyimme parhaassa hostellissa tähän menessä Endless summer Lodge oli sen nimi. Se sijaitsi 100 metrin päässä merestä, omakotitalo johon mahtui 20 asukasta. Kaikki oli siistiä sisältä ja ulkoa. Suihkut olivat putipuhtaat ja missään ei oltu säästelty. Sinne olimme ostaneet korillisen kaljaa, 3 litraa viiniä, 3 isoa palasta lihaa ja paljon muuta grillattavaa koska olihan Halloween. Halloweenia ei himoittu Uudessa Seelannissa niinpaljoa kun sitä hössötettiin Usassa jo kuukausi sitten. Täällä sen sijaan satsattiin ilotulitusraketteihin jokun sodan loppumisen takia 2.-5.11. aikana. Hostellin omisti mukava pariskunta ja talossa oli onneksi Saksalaisten lisäksi Kiinalainen matkustaja ja varmaankin muitakin kansallisuuksia. Pariskunta oli ostanut asunnon 20 vuotta sitten. Grillasin pihvit vähän liian valmiiksi mutta siinä nälässä olis syönyt vaikka hiillosta. Omistaja pariskunta söi meidän kanssa yhdessä Halloween pöperöt jonka jälkeen me siirryimme Kathrinin ja Eimearin kämppään parantamaan maailmaa. Ehkä illan tärkein asia mikä tuli allekirjoitetun suusta oli Hi5fuck. Satunnaisen harrastuksen uusi ilmaisu. Mutta se on niin totta kun voi vaan olla. Keskustelimme elämää suuremmista asioista eli henkeviä ja joimme juomat loppuu ja nukkumaan. Aamulla kävimme kävelemässä beachillä jossa vastaan löntysti yksinäinen koira. Beachi oli todella kaunis ja rauhaisa. Ymmärrän hyvin miksi pariskunta oli ostanut asunnon siitä kauniista puokamasta. Kamat kasaan, iso halit omistajille ja kohti uusia seikkailuja.
Kohukohu-nimisen kaupungin jälkeen kohdalla jouduimme ottamaan Hokianga autolautan Waihou joen ylitse. Apihara hostelin emäntä neuvoi meitä käymään autolautan jälkeen heti oikealla Rawene-nimisen kylän pienessä kahvilassa jossa oli kuumella todella hyvät kakut ja kahvit. Ja voihan pojat sentään mitkä kakut siellä olikin. Kun astuimme sisään kahvilaan kaiutimista kuului The Brand new Heavies biisi "I like this" tai jotain. Tytöt otti yllätys yllätys suklaa kakkua, he söivät kokoajan suklaata. Seksin puutetta. Itse otin porkkanakakkua muistuttavan kakun ja englantilaista teetä. Kesti tovin ennenkun saimme kakut. Ne olivat kauniisti koristellut ja todella hyvällä kastikkeella reunustetut. Nautimme kahvi/tee hetkestä täysin rinnoin ja navoin. Kuva Glorious 4:stä, iso hali vanhalle mummolle ja menoksi.
Kauri on Kiwien ( osaa pohjoisosan ihmisistä kutsutaan kiweiksi, Kiwi on myös Uuden Seelannin kansallislintu) kansallis/pyhä puu. Hemmetin leveä, tsiljoonia vuosia vanha. Olimme menossa katsomaan isointa Tane Mahuta-nimistä, toiseksi isointa en muista nimeä ja neljän puun rykelmää nimeltä 4 sisters Waipoua-nimiseen metsään. Isoin oli todella kookas kaveri. En muista lukuja joten en yrittääkkään valehdella lukuja mutta hemmetin leveä ja varmasti painava kaveri. Pituutta sillä ei kuinkaan niin plajoa ollut. Vois sanoa että se on metsien paksukainen. Mutta kun olet näynyt numeron 1 niin muut eivät tunnu enää miltään. Varsinkin 4 sisters-rykelmä näytti ohuilta kepeiltä vaikka todellisuudessa suomesta ei löydy yhtään niin paksua puuta kuin rykelmässä oli. Joka tapauksessa Stay at the republic road, oli meidän ohje kun kävelimme merkittyjä reittejä pitkin ympäri metsikköä jotta emme missään nimessä talloneet tsiljardien vuosien vanhojen juurten päälle ja tappaisi puita omilla bakteereillamme. Iroonista tässä homma on se että jos puu kasvaa julkisilla aluella, kaupunki suojelee niitä viimeiseen saakka, mutta jos puu kasvaa omalla tontilla niin niitä voipi lahdata mielinmäärin. Voi sitä Kauri puuta joka erehtyy yksityisille mannuille. Ja jälleen kerran perässämme tuli pataljoona Saksalaisia jotka joutivat saateen uhriksi juuri kun olimme päässeet auton sisälle. Muistin aikaan pittää mainita että suurimman osan ajasta kun ajoimme kohti Cape Reingaa meidän vasemmalla puolella oli Ninety Mile Beach-niminen rantakaistale. Koska satoi vettä niin pirusti, naiset päättivät pysytellä auton sisässä ja napsia kuvia niin pitkään kunnes auto oli yltäpäältä huurussa. Tämä tapahtui kun tulimme takaisin Cape Reingasta matkalla metikköön.
Metsät oli nähty oli aika taas vessan ja suklaan. Ajoimme siis Ajoimme pieneen kylään, pieneen suklaatehtaaseen. Sisällä meinis oli kuin eläintarhassa. Kaksi naista omin pikku sormin väkersi mitä ihmeellisimpiä suklaa hössötyksiä. Suklaata laitettiin joka paikaan. Ja pikku Mikko meni töllöttämään lasin toiselle puolella pikku tyttöä niin pitkään se vaivaantu ja alkoi punastua. Pikku sakset kädessä se siinä leikkeli ylimääräisiä palasia pois suklaasta jotta se olisi mahdollisimman pyöreän muotoinen. Punaisena kuin rapu. Luulisi niiden nyt olevan tottuneen tuijottajiin. Ellen sitten ollut niin hurmaisevan näköinen uros että piti ruveta punastumaan. Tytöt olivat eri mieltä siitä asiasta. Maistoimme eriversioita suklaasta eikä ne mitenkään voittanut Fazerin sinistä. Hömpötys suklaata. Mitään ei saanut alle 18 dollarin, joten poistuimme tyylikkäästi ulos ovesta. Naapurissa oli sitten Kauri-puu raiskaajien puoti. Siellä oli sitten tehty vaikkas mitä tästä pyhästä ja kansallisesta puusta. Puuhevosesta hammastikkuihin. Ja hymyilevästi he esittelivät teoksiaan. Ristiriitaisin fiiliksin ihmettelimme hyllyjä ja silloin kysyin myyjältä että miten on mahdollista kaataa näitä arvokkaita puita. Niiden isojen puiden ainutlaatuisuus karisi samantien.
Ajoimme hienoimman yleisen vessan kautta takaisin Paihiaan. Sama Hostelli, samat naamat. Nyt niitä Saksalaisia oli 7 9:n hengen huoneessa. Oli Perjantai 2.11. Latasin kameran akut täyteen ja tyhjensin muistikortin, koska seuraavana aamuna lähdin sukeltamaan Bay of Islandille.Aamulla heräsin 06.15. , söin aamupalan vanhan pariskunnan kanssa jotka olivat Ranskasta. Kerroin missä olin käynty Ranskassa ja yhteinen sävel löytyi O´range-nimisestä kaupungista. Itse olin käynyt kuuntelemassa siellä oopperaa pariinkin kertaan. Rakas ystäväni Maikki Maik (Mikko Franck) on nääsen johtanut siellä parikin kertaa paikallisilla Oopperajuhlilla. Hekin olivat käyneet kyseisillä juhlilla kuuntelemassa jotain sopraanoa. Siinä sitten kehuttiin akustiikkaa joka on uskomaton siellä' sijaitsevassa vanhassa kivisessä amfi-teatterissa. Terkkuja Maikki Maikille, tiedän kyllä ettei Mikko tätä jaksa lukea. Mutta kertokaa terkkuja Mikolle kuitenkin. Ja Rami, muista varata se pöytä 20.12. kun tulen takas. Alanne ohjeistaa ulkomailta. Tällä hetkellä busissa kohti Noosa-nimistä kaunista ranta kaupunkia Australiassa. No niin takas ruotuun.
Paihia, NZ, aamu kello 07.45. Nimet paperiin etten ole ottanut huumeita, viinaa, olen terve, vakuutukset ovat kunnossa ja Pikku sai samantien läksyjä. N. 10 sivua Adventure dive kurssin takia. Mainos: Jos olet aikonut sukeltaa New Zeanissa kauniiden Bau of Islandsin allokoissa, sinun tulee mennä Paihiaa Diveen, Williams roadille koska Craig Johnston vie sinut uskomattomalle matkalle meren syveen. Okei, ei paras mainos mutta tällä hetkellä ette muuta saa. Pieni yritys, hyvä meininki, omistaja Kiwi, sukelluksen avustaja Hollantilainen raudat suussa oleva Tanja. Yleensä kaikki kamat laitetaan valmiiksi, tuolla itse sait pistää makasi ja kaverit tarkasti että kaikki menee kunnolla. Sain 20 dollaria alennusta. Suoritin siis samalla Adventure open water kurssin. Sukellus numero15 oli nääsen elämäni ensimmäinen syvä sukellus. Menimme 26 metriin katsomaan 1980 upotettua Rainbow Warrioiria. Vanha Greenpeace alus joka sai kaksi osumaa toisen kylkeen ja toisen perään.Vain yksi kuoli Ranskalainen valokuvaaja kuoli tapauksessa. Alus päätettiin upottaa lopulta eikä pelastaa. Matkaan lähti ylläri pylläri Saksalainen auton vuokraaja jolla oli todella kova Saksalainen aksenttia, pariskunta Australiasta ja kaksi kaveria jotka suorittivat pelastajasukeltajan tutkintoa samalla. Matka hylylle kesti 40 min. Näimme delfinejä ja kauniita rantoja matkalla sinne. Rainbow Warrior hylky oli väri repertuaariltaan aivan silmiä hivelevä. Aluksen runko oli täynnä erivärisiä ja kokoisia merilevijä ja eliöitä jotka olivat kiinnittyneet runkoon kiinni. Kiersimme hylkyä ympäriinsä, menimme sen sisälle kurkistamaan pöytää missä miehistö oli juuri ennen räjähdystä pelannut korittia. Koska olimme niin syvällä sukelluksemme kesti vain 25 minuuttia. Kamat kasaan ja takas veneeseen. Oli launaan aika. Muut olivat tilanneet lounaan firmalta, minulla oli eilistä jokamiesluokan pitsaa ja porkkanoita. Yritimme edellisenä ilta käydä pitsalla paikallisessa pitseriassa mutta se yksi pitsa maksoi 24 dollaria. Emme missään nimessä menneet siihen ravintolaan vaan ajoimme kauppaan 2 pitsaa 10 dollaria ja rahaa jäi kaljaankin. Pitsa oli sen verran hirveetä että ajattelin jättää siitä suurimman osan sukelluksen luonaaksi koska sillon uppoo mikä vaan. Söimme lounaan kauniissa saaren puokamassa jossa ei ollut muita kun me. Pelastajasukeltajat treenasivat taitojaan rannassa kun me nakersimme lounasta. Kamat kasaan ja toiselle sukellukselle. Ajoimme venellä noin 15 min. kun Craig pysäytti veneen ja sanoin että jäämmekin tähän koska vesi oli niin vihreää ja keli oli tyyni. Olimme kahden tunnelin suulla. Aloittaisimme sukelluksen veneen alla olevasta harjanteesta joska etenisimme oikealla olevaan tunneliin, sieltä takaisin harjanteelle ja sienämää pitkin toiseen tunneliin. Meri oli todella vihreä ja näkyvyys todella hyvä. Vaikka keli oli aika tyyni niin varsinkin toiseen tunneliin mennessä meren voi antoi jälleen esimerkkiään. Menimme todella kapeasta kohdasta luolan sisälle ja jouduimme pysähtymään odottamaan seuraavaa aaltoa pitäen käsillä kiinni luolan seinämistä. Irroittaen kädet oikeaan aikaa aallon voima puski meidät kovalla vauhdilla syvemmälle luolan sisälle. Olen kova hengittäjä joten olin aina ensimmäinen pinnassa. En ole vielä oppinut hengittämään rauhassa ja pitkään mutta opin sen kyllä.
Sukelluksen jälkeen oli tentin vuoro. Luin käsketyt sivut ja vastasin kokeen kysymyksiin. Craig oli ottanut todella hyviä kuvia kun sukelsimme ja aikoi laittaa niitä firman kotisivuille, kiitin häntä kaikesta. He olivat todella mukavaa porukkaa. Kävelin takas Hostellille. Tytöt vilkuttivat yläkerroksen keittiön ikkunasta kun raahauduin ylös heidän luokseen. Oli pakko mennä ottamaan Power napit ennen kuin aloin grillata illan ruokaa. Nokoset otettu, on ruuan vuoro. Sitä ennen kävimme kuitenkin ensin hakemassa pullon giniä ja kaljaa koska oli viimeinen iltamme. Ruuaksi oli lohta. Grillasin kalat ja nautimme todella hyvän ja maukkaan iltapalan kera hyvä juoma. 23.00 aikaan paikan omistaja Jake tuli uhittelemaan meitä olemaan hiljempaan koska hiljaisuus kuullemma alkoi klo 23.00 jälkeen. Jatkoimme vielä hetken, pesimme astiat ja menimme kaikki nukkumaan. Aamulla oli Kathrinin vuoro ajaa. Onneksi ei ollut kiire. Meidän piti olla Whangareissa vasta klo 17.00. Ajo meni nukkuessa ja Kathriniä vartioidessa ettei hän nukahda rattiin. Saavuimme perille hyvissä ajoin. Tytöt vievät kamansa Hostelliin ja palautimme auton ehjänä takaisin vuokraamoon. Kävelimme keskustaan hieman syömään. Oli jäähyväväisten aika. Meillä oli ollut todella mieleen painuva 7 päivää yhdessä. Olin todellakin tutustunut kolmeen mahtaavaan naiseen. Kaikki omalla tavaalla niin erilaisia mutta samalla niin samanlaisia. Olemme todella hyvä tiimi. Eläköön Glorious 4. Ikävöin heitä kovasti. Mutta oli aika seuraavan maan. Siitä lissää toisessa kappaleessa. Kiitos Uusi Seelanti, veit sydämmeni! Tulen luoksesi uudestaan, sen lupaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti